On ylämäki raskas askeltaa mutta alamäkeen liian usein katoaa

Tämän postauksen aihe on hieman henkilökohtaisempi kuin minulla yleensä on. Mietin pitkään julkaisenko tätä ollenkaan. En viittaa tekstissä keneenkään tiettyyn henkilöön, vaan pohdin aihetta yleisesti omien kokemusteni pohjalta. En halua yleistää.

Toissaöinen painajaisuni eräästä katkenneesta ystävyyssuhteestani sai minut ajattelemaan ystävyyttä. Taas.

Tiedätte kun joillakin henkilöillä on huonojen kokemusten takia vaikea luoda parisuhdetta ja luottaa kumppaniinsa, minulla näin on ystävien suhteen.
Olen kokenut monta epäreilua, joskin pitkää, ystävyyssuhdetta että en osaa enää luottaa ystävyyteen.
En uskalla tutustua uusiin ihmisiin ja ystävystyä. Miksi nähdä vaivaa ja asettaa itsensä alttiiksi, kun lopputulos on aina sama?

Olen auttanut ystäviäni, ollut tarvittaessa paikalla ja kuunnellut. Olen tukenut ystäviäni eroissa, suruissa ja muissa elämän ylämäissä. Olen kysynyt kuulumisia ja yrittänyt pitää yhteyttä, usein kovin yksipuoliseltakin vaikuttaneessa ystävyyssuhteessa.
Tunnen silti etten ole saanut vastakaikua, en ole löytänyt oikeanlaisia ystäviä minulle. Sielunsisaria.
Olen luullut löytäneeni, tullut myöhemmin toisiin aatoksiin.
Olen tuntenut itseni enemmän "lohduttava-olkapää-tarvittaessa" -henkilöksi, kuin ystäväksi.

Vai eikö ystävyys ole enää samanlaista kuin ennen?



En silti koe että olisin roikkunut vääränlaisissa ystävissä, he ovat kaikki olleet mukavia persoonia ja tärkeitä minulle.
Ja uskon että minä myös heille.
Osa on ollut mukana pienestä alakoululaisesta asti, osa tullut mukaan myöhemmin. Osa ollut läheisempiä kuin toiset. Kaikki silti tärkeitä ajallaan.

Olen antanut osan ystävistä kadota maailmalle, omille teilleen, sen enempää välittämättä.
Jotkut kadonneet yhteydet harmittavat ja ahdistavat edelleen, tulevat uniin.
Tietyissä tilanteissa ikävöin henkilöitä menneisyydestä, mahtavia aikoja joita koin heidän kanssaan.

Mietin että mahdanko enää koskaan löytää heidän kaltaisiaan?

Onko huono ja yksipuolinen ystävyyssuhde silti parempi kuin ei mitään?



Olen myös ajatellut että entä jos haikailenkin sellaista ystävyyttä jota ei vai enää ole olemassa?

Lapsena ystävyys oli aitoa, joskin tarkoitti eriasioita kuin aikuisena.
Mielestäni tosiystävyys aikuisiällä tarkoittaa että yhteyttä pidetään, oli elämäntilanne mikä tahansa.
Toisen asioista ollaan kiinnostuneita ja avataan myös hieman omia ajatuksia ja tuntemuksia. Tuetaan toista.
Pysytään mukana toisen elämäntapahtumissa, halutaan olla osana elämää.

Ystävyys on molemminpuolista.

Ei anneta typerien eriävien mielipiteiden tai pienten riitojen katkaista välejä. Ymmärretään että kaikilla on omat heikkoutensa ja tosiystävä välittää siitä huolimatta.
Kukaan ei voi olla maailman paras ystävä sata prosenttisesti, aina, mutta kuitenkin ystävyydessä pitäisi olla enemmän positiivisia puolia kuin negatiivisia.



Kuulin jonkin aikaa sitten vertauksen elämästä:

Elämä on kuin junamatka, jotkut ihmiset ovat mukanasi ensimmäiseltä asemalta asti, osa jää pois matkan varrella, kyytiin tulee uusia matkustajia ja silti osa pysyy sinne päätepysäkille asti.

Toivon Uskon että jotkut ystävyyssuhteet on luotu kestämään. Osa ei. Sitä saa surra ja harmitella, mutta pitää osata luopua. Antaa ihmisten mennä ja ajatella että jos niin on tarkoitettu, kohtaamme uudelleen.

Pitää keskittyä niihin ystäviin jotka ovat läsnä, ei niihin joiden olisi toivonut olevan.

Onneksi minunkin elämässäni on vielä pari hyvää ystävää jotka korvaavat määrän laadulla.

Ja uudet ystävät ovat aina tervetulleita ♥